Kirjoittaja on vuoden 2019 Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailun voittaja (jaettu 1. sija)
Olen lukenut muutaman kirjan huono-osaisuudesta. Näitä lukiessa voin nähdä lukuisia yhteyksiä mielenterveyskuntoutujan ja huono-osaisen välillä. Nämä kaksi ryhmää kuitenkin erotetaan toisistaan, aivan kuin niihin eivät pätisi samat seikat. En näe mielekkäänä erottaa näitä ryhmiä toisistaan, sillä ainakin nuorista puhuttaessa, lähes jokainen mielenterveysongelman vuoksi kuntoutustuelle päätynyt voidaan lukea huono-osaiseksi.
Ajatellaan asiaa esimerkin kautta. Nuori saa alaikäisenä psykiatrisen diagnoosin. Hän päätyy keskeyttämään koulun pitkän sairausloman vuoksi. Nuori jää ilman tutkintoa itsestään riippumattoman seikan vuoksi. Diagnoosi samaan aikaan muokkaa hänen identiteettiään. Hoitotaho ehkä kehottaa vähentämään kaikkea kuormitusta, sillä mielenterveyden haasteen katsotaan johtuvan liiasta rasituksesta. Pärjäämisvaranto (resilience capacity) ehtyy pitkän toimettomuuden aikana.
Esimerkin nuori täyttää 25 vuotta. Hän on jäänyt elämään sairaspäivärahan, ja myöhemmin kuntoutustuen varaan. Hänellä ei ole työkokemusta eikä koulutusta. Tämä heijastuu hänen saamaansa tukeen. Hoito on ollut 18-vuotiaasta eteenpäin sairausloma ja lääkitys, sekä kontrollikäynnit sairaanhoitajan luona. Tulevaisuudennäkymät ovat kaventuneet seuraavaan vastaanottoon. Hänen koulutuksensa on jäänyt peruskouluun, koska sairausloma sulki hänet ulos koulusta. Elämä tuntuu merkityksettömältä, ja nuori kokee itsensä oire- ja diagnoosikimpuksi. Omanarvontunto on kateissa. Vuodet ovat vain valuneet vastaanotosta vastaanottoon. Lääkekokeiluja, ehkä osastojaksojakin.
Palataanpa huono-osaisuuden kontekstiin. Niukkuus on päivittäin läsnä, kun toimeentulo koostuu Kelan tuista. Tämä näkyy niin sosiaalisina-, inhimillisinä-, kuin taloudellisina vaikeuksina. Koettu elämänlaatu on heikko, kuten useimmilla huono-osaiseksi luokiteltavilla. Työllisyystilanne on pitkäaikaistyöttömiäkin heikompi, sillä ensin pitäisi saavuttaa työkykyisyys, jotta voi palata työttömäksi. Turvattomuudentunne on ymmärrettävä seuraus pelkästä ajatuksesta työttömyyden tuomasta epävarmuudesta. Lukemattomat vastaanotot ovat opettaneet selittämään tuon oireena nimeltä ahdistus. Tämä ohjaa käyttäytymistä keskusteltaessa sairausloman tai kuntoutustuen jatkosta.
Potilaan roolista kehkeytyy nuorelle työ, jossa hänen työnkuvansa on tarkkailla huonovointisuuttaan, ja käydä kertomassa siitä hoitotaholle. Tuon roolin seurausta on opittu avuttomuus, joka liittyy kokemukseen omasta pärjäämisestä. Tämä näkyy (etenkin) pitkässä juoksussa palvelutarpeen kasvuna. Palkaksi saa sairauspäivärahan tai kuntoutustuen, sekä muita Kelan etuuksia. Ajattelua ohjaavat oireet, niiden ilmeneminen ja hankaluusaste. Arjen realiteetit ovat hämärtyneet. Suunnitelmat katsovat vuosien päähän, mutta välissä näkyviä portaita ei enää näe. Suunnitelmallista tukea on vaikea saada kaikkien näiden mainitsemieni yksityiskohtien johdosta. Vastaanotot keskittyvät ongelman olemassaoloon, sen kuvaamiseen, ja kolhuiseen menneisyyteen. Tavoitteita tai realistisia suunnitelmia ei.
Mikä neuvoksi? Tämä on ollut itselleni, ja on lukemattomille muillekin todellisuutta. Olen huomannut, että kun sosiaalinen vuorovaikutus rakentuu arkielämän, eikä ongelmien ympärille, nuori oppii katsomaan elämässä eteenpäin. Tarvitaan vastapainoa oire- ja ongelmakeskustelulle. Niin itselläni, kuten monilla muillakin, sosiaaliset suhteet saattavat olla kaupan kassan lisäksi ongelmiin erikoistuneita ammattilaisia. Niin käy, kun erkanee koulusta tai työpaikasta sosiaalisena yhteisönä. Itselläni huostaanoton päätyttyä ainoa säilynyt identiteetin osa oli psykiatrinen diagnoosi. Se oli ainoa tekijä, joka liitti minut johonkin ryhmään.
Olen käyttänyt termiä arkiohjaaja. Arkiohjaajan tehtävä on auttaa vaikeuksiin ajautunutta nuorta rakentamaan pala palalta eheää arkielämää. Arkielämään kuuluvat mm. rutiinit, tavoitteet ja normaali sosiaalinen vuorovaikutus. Näiden puuttuminen on yhteistä sekä mielenterveyskuntoutujille että köyhille ja muille huono-osaiseksi luokiteltaville. Tukea näinkin yksinkertaisiin asioihin on kokemukseni mukaan vaikeaa saada, sillä ne alittavat erikoistuneiden ammattilaisten riman. Ne ovat liian yksinkertaisia, eivät siten mielekkäitä työajan käyttökohteita. En muista, että kukaan mielenterveystyön ammattilainen olisi ollut kiinnostunut arkielämästäni, sillä minulla oli heidän kannaltaan mielenkiintoisempaa kerrottavaa, joka vastasi heidän erityisosaamistaan.
Loppuun summaten, mielestäni ei ole mielekästä erottaa mielenterveyskuntoutujia huono-osaisten ryhmästä. Minun kohdallani huono-osaisuus on seuraus alaikäisenä saamastani psykiatrisesta diagnoosista, ja vasta sen jälkeen huono-osaisuuden tuomat, elämänlaatua heikentävät seikat tulivat kuvioon mukaan. Olisi tärkeää nähdä psykiatrisen diagnoosin (joka on hoidon saamiseksi välttämätön) yhteys huono-osaisuuteen.
